Ajattelin keväällä, että meidän avoimen luokan liikkeet on niin hyvässä kunnossa, että voidaan alkukesästä käydä kokoamassa TK2, sitten loppukesä tehdä rennosti pohjia voittajaluokan liikkeille, pitää välillä vähän taukoa ja joskus 2014 lopussa sitten katsoa, oltaisiinko koevalmiita voittajaan. No jaa, toisin kävi. Liikkeissä ei varsinaisesti olekaan vikaa, mutta koetilanteen hallitsemisessa on. Kolmen AVO1:n sijasta meillä on vasta yksi ykköstulos ja sen seurana nippu kakkostuloksia. Mahdetaanko saada loppuja ykkösiä edes tämän vuoden puolella?
Alkukeväästä pienet epäonnistumiset tuntuivat lieventävän koejännitystäni – ei se olekaan niin kamalaa mokata. Mutta kun niitä pieniä ja vähemmän pieniä virheitä tuli lisää, koejännitys kasvoi taas. Treenaaminen on kivaa, mutta kokeeseen meneminen on kamalaa. Nyt koirakin tietää sen. On aika pelottavaa huomata itsessään sellaisia piirteitä, joita ei ole tiennyt olevan: kilpailuhenkisyyttä ja tuloshakuisuutta. Olen toki esimerkiksi koulussa aina tavoitellut hyviä arvosanoja, mutta en ole koskaan välittänyt siitä, mitä muut ovat kokeista saaneet. En juuri jaksanut olla surullinen myöskään siitä, että en koskaan pärjännyt urheilukilpailuissa, oli laji mikä tahansa. Osallistuminen oli kivaa.
Tokossa ei kuitenkaan, vielä tällä tasolla, ole tai ainakaan pitäisi olla kyse kilpailemisesta. Tokossa mennään kokeeseen näyttämään osaamistaso, ja tuloksen perusteella edetään ylemmäs. Varsinainen kilpaileminen alkaa vasta korkeimmassa luokassa, kun ratkotaan piirinmestaruuksia, suomenmestaruuksia ja maailmaanmestaruuksia… Kilpailun tuntua lisää kuitenkin se, että alemmissakin luokissa tulokset jaetaan kerätyn pistemäärän perusteella ja kolme parasta palkitaankin. Ja kilpailemisesta huolimatta tykkään kokeessa katsoa muiden suorituksia ja ihastella taitavia koirakoita sekä olla iloinen muiden onnistumisista.
Loppujen lopuksi sijoituksella ei ole ollut väliä. Olen iloinnut saamistamme ykköstuloksista kaikista eniten, oli sijoitus suhteessa muihin osallistujiin sitten mikä tahansa. Ilmeisesti minulla on siis paine osoittaa itselleni, että me osaamme. Luulen sen johtuvan pääasiassa siitä, että me ihan oikeasti olemme teknisesti taitavia, enkä halua epäonnistua koetilanteessa. Haluan saada todennusta siitä, että olen opettanut koiran hyvin. Koira ei kuitenkaan pysty parhaimpaansa, jos sille ei anna siihen edellytyksiä. Eikä ihminen pysty parhaimpaansa, jos on jännityksestä jäykkä kuin suolapatsas…
Kesäkuun viimeisen alavireisen kokeen jälkeen pidimme koko heinäkuun taukoa. Ajattelin, että olin saanut nollattua aivoni ja Hippukin oli saanut levätä. Kauhukseni huomasin elokuun puolivälissä olleessa kokeessa jännittäväni vielä enemmän kuin ennen taukoa. Se näkyi: Hippu meni paikallaolossa maahan kolmannella käskyllä. Se nousi ylös siinä vaiheessa, kun palasimme piilolta koirien luo. Liikkeestä maahanmenon se kumarsi. Liikkeestä seisomisessa se hyppäsi perusasentoon palatessaan kättäni vasten. Estehypyllä se hyppäämisen sijaan pysähtyi haistelemaan estettä. Keskeytin kokeen siihen ja vein koiran autoon.
Mitäkö olen sitten tehnyt kokeen jälkeen? Varmasti tärkein oli kokeen jälkeisissä treeneissä kouluttajan kanssa käymäni keskustelu siitä, miten koko asiaan pitäisi suhtautua. Se on vaihe, hän sanoi, Se menee todennäköisesti ohi rutiinin tulemisen myötä. Jos tuntuu siltä, että tarvitaan koetauko, pitää pitää koetauko, mutta se ei todennäköisesti auta. Minä viihdyn treeneissä, joten jollain tavalla minun on saatava itseni viihtymään myös kokeessa.
Hipun treenit ovat kokeen jälkeen koostuneet lähinnä kahden tai useamman liikkeen ketjuista ja erilaisista yhdistelmistä, yllättävistä – ja mahdollisimman suurista – palkoista, eri liikkeiden muunnelmista. Hyppyeste on kulkenut mukana autossa ja olen yrittänyt yhdistää sen jokaiseen mahdolliseen treeniin. Menemme kahden viikon päästä taas katsomaan, kuinka emäntä hallitsisi hermonsa tällä kertaa. Taidan ainakin pitää koiran autossa niin pitkään kuin mahdollista, jotta se ei ehdi peilailla jännitystäni liikaa ennen meidän vuoroa…
